Gumeracha 5532, SA

Jos joku olisi puoli vuotta sitten kertonut, että parhaimmat hetket ja valtaosan ensimmäisestä vuodesta Australiassa tulen viettämään Adelaiden kupeessa 400 asukkaan kylässä, jonka nimeä en vieläkään osaa oikeaoppisesti lausua, olisin varmaan hymähtäen todennut, että kiitti mutta ei kiitti, minä olen matkalla Melbourneen. Mutta täällä minä olen, neljättä kuukautta, siihen asti kun on aika avata joulukalenterin ensimmäiset luukut Suomessa.

Olen Australiassa työ-lomaviisumilla, eli toisin sanoen reppureissaajana, jonka säädöksiin kuuluu, että maassa oleskelua saa jatkaa vuodella vain jos on ensimmäisen vuoden aikana tehnyt vähintään 88 päivää ”maataloustöitä”. Melko laaja käsite näillä kulmilla, mutta enimmäkseen tällä tarkoitetaan hedelmä- tai karjatuotantoon liittyviä hommia, mitä nyt kukakin löytää. Maa on valtava, mutta reppureissaajia on yhtälailla täällä valtavasti (2012/2013 työ-lomaviisumeita myönnettiin n. 250 000 henkilölle) eli hyvistä töistä saa tapella. Tai töistä ylipäätään. Tässä pätee hyvinkin vahvasti vanha sanonta: pitää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tai ainakin tuntea joku, joka on.

Omiin suunnitelmiin ei varsinaisesti kuulunut kahden vuoden oleskelu Ausseissa, mutta jossain vaiheessa vain huomasi, ettei se vuosi riitä mihinkään. Ja kun kotireissunkin ajankohta muuttui melko radikaalisti, tuli melko kiire alkaa haalia niitä farmipäiviä kasaan.

Siksi siis vietin ennen Etelä-Australiaa reissun karmivimmat kaksi viikkoa Mildurassa, Victorian osavaltiossa. Kuten kunnon turistin kuuluu, en tietenkään ottanut selvää mistään ennen kuin hyppäsin koneeseen Brisbanessa. Minulle oli tarjottu työpaikka Mildurassa ja 2 tunnin lennon ja 9 tunnin bussimatkan päästä odotin noutajaa paikassa jota luulin pikkukyläksi. No, Mildura on vähän pienempi kuin Lahti. Australiankin mittakaavalla siis melko suuri kaupunki, varsinkin kun ottaa huomioon sen sijainnin joka on aikalailla keskellä ei-mitään. Se on tunnettu sitrushedelmien tuotannostaan. Ja reppureissaajien kyykyttämisestä. Ja minä olin juuri astunut tähän helvettiin vapaaehtoisesti.

Mitään työtä ei tietenkään ollut. Kahden työhostellissa vietetyn viikon aikana tein yhteensä kuusi päivää töitä vesipäisille farmareille, fyysisesti rankimpia työpäiviä sitten vaneritehtaan, ja tienasin keskimäärin kaksi taalaa tunnilta. Hostellin jaoin 120 pääosin englantilaisen teinin kanssa, ja olo oli vanhempi kuin vuosiin. Päivät vietin kirjastossa työilmoituksiin vastaten ihan-mihin-vaan. Kahden viikon jälkeen luovutin. Whatever. Ottaisin bussin Melbourneen ja viettäisin viimeiset kuukaudet pikku kahvilassa töissä, samalla kun heittäisin hyvästit toisen vuoden viisumille. Kirjoitin siis viisi lausetta viimeiseen farmityöhakemukseen, laitoin koneen kiinni ja pääsin juuri ja juuri kirjaston ovesta ulos kun puhelin soi. ”Hey, it’s Neil. Tykkään sun tyylistä ilmaista itseäs. Tuutko meille töihin?”

Näin siis päädyin Gumerachaan (lausutaan Kamraka). Paikallisbussin kuski kertoi kuumimmat juorut ennen kuin ehdin edes tajuta missä olen, ja heitti minut ja repun suoraan talon eteen ja kertoi mistä mitäkin löytyy. Mikä ei ole kovin laaja lista, kylänraitin kävelee päästä päähän kymmenessä minuutissa. Jos on hidas. Perus-Australialaisessa omakotitalossa minut toivotti tervetulleeksi italialais-ranskalais-englantilais-australialainen jengi farmiduunareita, ja tällä kuusipäisellä sakilla kiskottiin toisemme läpi talvesta kukkuloilla, joka on ollut kaikkea muuta kuin lempeä ja lämmin.

Gumerachassa on yksi elintarvikekioski-kauppa (Top Shop, koska se on mäen päällä), lahjoitusten varassa toimiva kirjasto (suurin osa valikoimasta on siis saatu lahjana huononäköisiltä vanhuksilta, koska kaksi neljästä hyllystä on täynnä isotekstisiä jeesusromaaneja), jalkapallo-ovaali (rugbya tai australialaisten omaa jalkapalloa varten, joka on mielenkiintoinen sekoitus kaikkia mahdollisia pallopelejä ja jonka tarkoituksena tuntuu olevan vain saada aikaan mahdollisimman isoja ruhjeita vastustajalle), postitoimisto jonka kansainväliset postimerkit ovat aina loppu, baari joka toimii myös bottle shoppina eli paikallisena alkona, ja ravintolana, ja muutama kirpputori, josta löytää kuuleimmat mummot kutomassa neljällä puikolla (aihe josta en himokutojana ala edes avautumaan, olen jo muutaman kerran käynyt läpi sodan miksi viisi puikkoa tekee elämästä vain niin paljon helpompaa kuin neljä.)

Ja se keinuhevonen. Muutaman minuutin kävelymatkan päässä kotoa on yksi niistä kymmenistä monumenteista, joita aussit rakentavat paikkoihin joihin muuten olisi mahdotonta saada turisteja tai ketään muutakaan vierailemaan – 18 metriä korkea keinuhevonen. Tämä heppa on vielä aika pieni verrattuna esimerkiksi Suureen Rapuun tai Banaaniin.

Täällä minä siis asun. Talossa, jossa talvella piti pistää vihannekset jääkaappiin, etteivät ne jäätyisi kuoliaaksi huoneenlämmössä. Mutta nyt on kevät, aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja pihakoivu on taannut pahimmat heinänuhan vuosiin. Melkoisen kotoisa olo siis vaikka väärällä puolella palloa olenkin. Eli ihan vain muistuttaakseni itseäni, että kotimatka on vieläkin noin 20 000 kilometriä, alan tässä grillaamaan kengurupurilaisia ja vietän loppupäivän metsästäen kristalleja lähimetsästä. Elämä <3

Lentokentät synnyttävät levottomuutta -ja uusia blogeja

Istun samanlaisella sohvalla kuin äidin olohuoneessa on ja mussutan salmiakkia ja kanelikorppuja. Tuijotan kirjahyllyä, samanlaista kuin yhdessä edellisistä asunnoistani oli, ja koreja, jotka omalla hyllylläni kerran olivat täynnä neuloja, lankoja, helmiä ja nappeja. Taustalla soi rauhallinen musiikki, olo on levoton ja loppuun palanut, tekee mieli nukahtaa. Kaivaudun sohvatyynyihin ja suljen silmäni hetkeksi, vain hetkeksi. Herään nuoren pesänrakentajapariskunnan tuijotukseen. Osastonhoitaja seuraa perässä ja ilmoittaa, että ruokailu on kielletty näyttelyosiossa. Kotirauha on rikki. Aika siirtyä Ikean lihapullien ääreen.

Olen 28. Ensimmäistä kertaa elämässä ymmärrän mitä ikä tarkoittaa. Se tarkoittaa, että kaverit ovat perheellisiä tai parillisia, asuntolainallisia tai urallisia. Jopa pikkuveljet nokittavat itseni tässä osiossa. Kaikilla tuntuu olevan Suunnitelma, tai sitten ne vaan ovat hukassa tyylikkäästi. Yleisin kommentti reissaamisestani on käsitellyt itsensä etsimistä ennen asettumista Oikeaan Elämään. Itse lähtisin vähän eri linjalle. Elämä on usein Oikeampaa tien päällä kuin koskaan aikaisemmin. Juuri nyt taidan olla reissussa etsimässä kolmenkympin kriisiä ja koti-ikävää. Ikean olohuoneosastolta löytyy molemmat.

Olen nyt ollut tien päällä vuoden ja kuukauden. Siirtyminen Aasian hälläväliäelämästä takaisin länsimaalaiseen suorittamiseen ei sujunut ongelmitta, ja pesänrakennusvimma alkoi välittömästi Brisbaneen päästyä. Piti saada kulissit, että voi tuntea kuuluvansa. Aasiassa kulissiksi riitti hymy ja riippukeinu. Kotileikki ei kauaa ehtinyt kuitenkaan jatkua, kun taas muistin paikkani reppureissaajana. Rinkka selässä päädyin muutaman mutkaisen tien kautta 2000 kilometrin päähän lähtöpisteestä, Etelä Australiaan, Adelaide Hills’n viinikukkuloille. Täällä olen pitänyt majaa viimeiset kuukaudet, ja kotoisan tuntuisesta talvesta huolimatta nauttinut joka hetkestä.

Paitsi niistä jotka johtavat Ikeaan. Sinne vievä tie johtaa myös lentokentälle, ja tänä aamuna olen taas yhtä ystävää köyhempi. Ainakin kunnes polkumme taas kohtaavat.

Mutta siitä lisää myöhemmin. Nyt on keskityttävä olennaiseen, eli maailmaa kutistaneeseen naapurimaan huonekalujättiin eksymiseen joka toi mukanaan uskomattomia löytöjä: Geisha suklaata, turkinpippureita ja apinanaivoja. Ja sen kuuluisan koti-ikävän. Täytän siis repun näillä Tärkeillä Elintarvikkeilla ja hurautan takaisin kukkuiloille, jossa ilma tuoksuu Vapaudelta. Ja jatkan tarinaa taas kun netti sen sallii. Eli uusi blogi, uudet kujeet, tervetuloa takaisin matkaan kanssani!